SÄRESTÖNIEMI-MUSEO

​

”[K]aiken tahdon sanoa värinä – se on minun elementti” julisti  Reidar Särestöniemi (1925-1981) vuonna 1959. Taiteilijan värienkäyttö poikkesikin ajan muista taiteilijoista: ”lähden pelkän väritunteen pohjalta ja tahdon, että värit laukaisevat ihmisen, että tulisi usko värin sanomaan. Värien vastaanotto itselle on myös tärkeää. Sen vuoksi kuljeskelen paljon luonnossa ja katselen, varastoin värejä sisälleni ja sitten joskus käytän niitä.” Totutun ja nähdyn ylittävän värinkäytön yhteydessä taiteilija puhuikin ”sisäisen silmän vähäntunnetuista väreistä”

​

Reidarin maalauksien jängällä hehkuivat kaikkien vuodenaikojen värit: keväällä pälvet paljastivat edellisen syksyn maaruskan ja sulamisvedet virtasivat tuntureilta jängälle, missä kevätkesän ensimmäiset suopursut tuoksuivat. Fortumin taidesäätiöltä lainattu Kun tundra kukkii kuvasi Särestöniemen mukaan täyskevättä, johon sisältyi kuitenkin myös syksyä ja talvea, putoavan lehden leijailua. Huurrekoivikko -aiheilla taiteilija haki talven tulolle lieventäviä asianhaaroja; ahdistava talvi keveni kauniin kuvauksen myötä.

​

Vuonna 1964 Reidarille, ”Pohjoiskalotin ilmaisulle” myönnettiin alueen kulttuuripalkinto. Arktisen luonnon ja mielen lisäksi Reidar pohti oman taiteellisen ilmaisunsa juuria laajemmin ja havaitsi samankaltaisuuksia maailman eri kansojen mielenmaisemissa. Itsensä kokeminen osaksi suurta ja yhteistä liikettä sai vahvistusta kotoisten värien toistuessa maailmalla, kuten ruskan kuvastuessa Afrikassa kilpikonnan kuoressa.

​

Vaikka Särestöniemen työskentelyyn lukeutui useita värikausia, näki taiteilijan ystävä, Brita Polttila, Reidarin tuotannon yhdistäjänä ”täyteläisen luonnontajun”. Polttila kuvasi Reidarin taidetta myös ”runolliseksi sovitukseksi todellisuudesta”, kuten taivaanjaarasta, pässin ja taivaanvuohi-linnun yhteen punovasta hahmosta voitaisiin todeta. Suuri menetys, ateljeekodin palo vuonna 1977, muutti taiteilijan väriajattelua. Uuden ilmaisun kausi katkesi Reidarin kuolemaan vuonna 1981. Sanoin luonnosteltu valkoinen maalaus jäi toteuttamatta. Tuon taulun valkean värin tuli olla niin syvä, että se saa katsojan kuvittelemaan horisontin – ”se pakottaa ihmisen löytämään jatkon horisontin takaa”.  

​