Särestöniemi-museo
Reidar Särestöniemi (1925–1981) on eräs tunnetuimpia suomalaisia taiteilijoita ja aikansa merkittävin lappilainen taiteilija. Hän syntyi nuorimpana lapsena Alma ja Matti Kaukosen, sittemmin Särestöniemen, seitsenlapsiseen Reidar Särestöniemi, Uiva poro (1974)
perheeseen Kittilän Kaukosen kylään.
Reidar Särestöniemi opiskeli Suomen Taideakatemiassa Helsingissä (1947–1952) ja Ilja Repin -instituutissa Leningradissa (1956–1959). Taiteilijanura lähti nousuun ensimmäisen yksityisnäyttelyn myötä, jonka hän piti Helsingissä 1959. Opiskeluvuosiaan lukuun ottamatta Reidar eli koko elämänsä kotitilalla, mutta matkusteli myös laajasti. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi 1975. Reidar Särestöniemi oli värikäs henkilö, jonka taide ja persoonallisuus herättivät aikanaan keskustelua.
Särestöniemi-museo on avattu yleisölle vuonna 1985. Toimintaa ylläpiti Särestöniemen Museosäätiö kesään 2016 asti. Nykyään museotoiminnasta vastaa Kauko Sorjosen säätiö. Kahvila- ja toimistorakennus on rakennettu museotarkoitukseen vuonna 1988 ja sen ovat suunnitelleet arkkitehdit Reima ja Raili Pietilä.
Museoalueella on nähtävissä Reidarin elämän eri kerroksia: Lapsuuden pihapiiri, oma ateljeekoti sekä taidegalleria. Myös ympäröivä luonto, metsät, tunturit ja jängät kasveineen ja eläimineen, oli tärkeä osa hänen elinpiiriään. Viereinen Ounasjoki toimi ennen kulkuväylänä. Tie Särestöön tehtiin museon perustamista ajatellen vuonna 1984.
Vanha Särestö
Vanha Särestö on Reidarin lapsuuden ja nuoruuden elinpiiri ja se kantaa myös perheen ja suvun tarinoita. Kotitila edustaa vanhaa peräpohjalaista rakennusperinnettä. Reidar Särestöniemen isoisä Heikki Kaukonen osti tilan 1800-luvun lopulla. Heikki muutti perheen sukunimen vuonna 1931 Särestöniemeksi Särestön tilan mukaan. Päärakennus on vuodelta 1873. Vastapäätä päärakennusta on talli ja sen vieressä navettalato.
Reidarin synnyinkoti sijaitsi nykyisen päärakennuksen viereisessä tuvan ja kamarin käsittäneessä pikkupirtissä, jossa hänen vanhempansa Alma ja Matti Kaukonen perheineen aluksi asuivat. Talo siirrettiin Kaukosen kylään 1930-luvun alussa ja on sittemmin palanut. Reidar toi myöhemmin synnyinkotinsa paikalle suuren valkoisen kiven.
Reidarin lapsuudessa Särestön talous oli pitkälti omavaraista. Talossa pidettiin karjaa, viljeltiin ohraa, heinää ja perunaa, kalastettiin lohta ja metsästettiin. Omavaraistaloudessa tehtiin myös paljon käsitöitä. Reidarin äidinäiti oli muuttanut nuorena Kittilästä Norjan Vesisaareen, missä Reidarin äiti Alma syntyi ja kasvoi. Alma ikävöi toisinaan kotiseutuaan ja sukuyhteys Norjaan säilyi ja Reidar vieraili siellä usein.
Pirtti toimi Reidarin ateljeena vuosina 1959–1965. Luonnonvalon lisäämiseksi hän suurennutti pirtin ikkunat ja levytti seinät ja katon valkoisiksi. Vanhemmat asuivat kuolemaansa asti, 70-luvun alkuun, kotitilallaan. Taloa jäi asuttamaan Anton-veli, joka kuoli vuonna 1997. Hän eli koko elämänsä Särestössä ja lahjoitti veljensä kuoleman jälkeen perintöosansa Särestöniemen Museosäätiölle, mikä mahdollisti museon perustamisen. Vanhan Särestön rakennukset on restauroitu 2000-luvun alussa ja palautettu kuvastamaan noin 1940–1950-luvun aikaa. Reidar oli tuolloin uraansa aloitteleva taideopiskelija.
Ateljee
Ateljee-asuinrakennus valmistui vuonna 1978 ja sen ovat suunnitelleet Reima ja Raili Pietilä. Reidar oli tutustunut Raili Pietilään Helsingissä opiskellessaan. Arkkitehdit kuuntelivat Reidarin toiveita esim. näyttävistä ulkoportaista. Reidarin ensimmäinen ateljeekoti oli tuhoutunut tulipalossa vuodenvaihteessa 1977/78. Uusi ateljee valmistui jo vuoden 1978 lokakuussa. Rakentaminen kesti neljä kuukautta ja 13 päivää. Neliöitä on 200 kerrosta kohti.
Ateljeehen suunniteltiin hyvä valaistus. Työhuoneen ikkuna avautuu länteen, jolloin vältytään etelän häikäisevältä valolta. Hirsiseinät on käsitelty sisäpuolelta ultraviolettilakalla, mikä säilyttää hirren vaalean värin. Takan liuskekivet ovat läheisestä Särestövaarasta, kuten muissakin rakennuksissa. Arkkitehdit antoivat rakennukselle nimen Valkeanmeren talo, sillä Reima Pietilä kertoi ottaneensa lähtökohdakseen karjalaistalot ja Vienanmeren eli Valkean meren puuarkkitehtuurin. Reidar ehti asua uudessa kodissaan reilut
kaksi vuotta, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen toukokuussa 1981 vain 56-vuotiaana.
Galleria
Pietilöiden suunnittelema galleria valmistui vuonna 1972. Särestöniemi oli tunnettu taiteilija jo eläessään ja Särestö suosittu vierailukohde, 1970-luvun alussa vierailijoita kävi vuosittain tuhansia. Taiteilijan työskentelyrauha oli uhattuna, joten tarvittiin erillinen paikka teosten esittelyyn. Niinpä silloisen ateljeen viereen rakennettiin erillinen näyttelyrakennus. Gallerian kelohongat Reidar oli hankkinut jo etukäteen lähiseudulta.
Reidarin taide sai sisältönsä ympäröivästä Lapin luonnosta. Jängät ja tunturit, riekot, ilvekset ja porot esiintyvät lukuisina Särestöniemen töissä. Taivaanjaara oli Reidarin luoma fantasiahahmo, jossa yhdistyivät pässi eli jaara ja taivaanvuohi -niminen lintu. Usein eläinhahmot kuvaavat taiteilijaa itseään. Lapin luonto näkyy myös vahvassa värimaailmassa, joka aikanaan oli suomalaisessa taiteessa hyvinkin poikkeava. Reidar teki kokeiluja väreillä ja tutki niiden tarjoamia mahdollisuuksia koko taiteilijanuransa ajan. Vaikka Lappi oli tärkeä taiteellinen lähtökohta, on Reidarin töissä vaikutteita eurooppalaisen modernismin suurista nimistä venäläiseen taiteeseen ja esihistoriallisiin luolamaalauksiin. Tuotannossa on erilaisia kausia, esimerkiksi 1950-luvun maalaukset ja grafiikka poikkeavat hänen tunnetuimmista töistään, 1960- ja 1970-lukujen suurista ja värikkäistä öljyvärimaalauksista.
Palanut Ateljee (1965–77)
Nykyistä ateljeeta edelsi Reidarin 1965 rakennuttama ateljee-asuinrakennus, joka tuhoutui tulipalossa uudenvuodenaattoyönä 1977. Palossa tuhoutui koko omaisuus; samalla koti ja työpaikka sekä useita maalauksia, taiteilijantarvikkeet, laaja taidekirjasto, suurin osa hänen kirjoittamistaan runoista ja rakkaat muistoesineet. Tulipalon syttymissyy jäi epäselväksi, mutta syylliseksi arveltiin sähkölaitteita. Kivijalka on nähtävillä gallerian vieressä. Kellarikerroksen päälle on myöhemmin rakennettu hirsikatos. Ateljeen oli suunnitellut Reidarin opiskelutoveri, arkkitehti Robert Gunst, joskin Reidar teki paljon muutoksia alkuperäisiin suunnitelmiin.
Näyttelytekstit
Galleria: VIIMEINEN HUKKA – hätä arktisen luonnon puolesta
Taiteilija Reidar Särestöniemi (1925–1981) kertoi Lapin Kansan haastattelussa vuonna 1975: ”Romantikkohan mie olen. Mutta otan mie kantaakin töissäni. Niinku tässäkin. Susi-riepu siinä on yksin ja apeana kulkemassa suuren mettän laitaa. Mie en ole hyökkäävä. Sitä aggressiivisuutta on ihan tarpheksi asti. Mie kerron näissä tauluissa ihmisille asioita. Ja näytän sitä, minkä mie näen.”
Särestöniemi näki ”tuhannen kilometrin säteellä arktisen maailman tuhon.” Reidarin mukaan maapallon voimavarat eivät kestäisi enää kauan. Hän puhui, kuinka elintärkeää olisi varjella luontoa eikä uhrata sitä taloudelle ja teollistumiselle. Hän samaisti itsensä uhanalaisiin eläimiin, kuten suteen tai ilvekseen, joista maksettiin tapporaha. Hän arveli, että susi tulee katoamaan: ”Se on hävinnyt taistelun. Tämä varoittaa meitä: yksikin laji, jonka ihminen tuhoaa, on askel kohti ihmisen omaa tuhoa.” Elinympäristön hävittäminen koski ihmistä myös siinä mielessä, että samalla hävisi paikallisten asukkaiden elämäntapa. Aiheet, joista Särestöniemi puhui, ovat valitettavasti ajankohtaisia vielä tänäkin päivänä.
Särestön elinuoma, Ounasjoki, oli kokenut muutoksia Reidarin elinaikana. Sotien jälkeen vesivoiman rakentaminen keskittyi Pohjois-Suomeen, missä oli vielä vapaana virtaavia vesiä. Vuonna 1948 valmistui Kemijokeen Isohaaran voimalaitos, minkä jälkeen lohi ei päässyt enää nousemaan Ounasjokeen. Rakentamisen vaikutukset ulottuivat Kemijoen vesistöalueella laajalle, sillä Lapin läänistä noin puolet on Kemijoen vesistöaluetta. Lohen menetys kosketti jokivarren asukkaita syvästi: se merkitsi paitsi yhden elinkeinon myös elämäntavan loppua ja vuosisataisen perinteen loppua. Kemijoki Oy suunnitteli 1970-luvulla Ounasjoen valjastamista, mikä olisi tarkoittanut kymmenen voimalan ja kahden tekoaltaan rakentamista. Reidar pelkäsi, että Särestö jäisi veden alle.
Luonto ei ollut jotakin ihmisen ulkopuolella olevaa vaan luonto oli osa Särestöniemen maailmaa jo lapsuudesta lähtien. Taiteilijana Särestöniemi samaisti itsensä luontoon: hän oli vainottu ilves tai susi, hän oli punapartainen jänkä. Reidar suri jängän uhraamista turveteollisuudelle, kun ”jängät silvothan niin ko kasvot viernaarmuihin perhana, oja ojan vierhen”
Hän sanoi, että jänkä oli hänelle mieluisin kuvattava. Maalauksen Kiimauoman hetteet (1969) jängän hetteiköihin voi kuvitella vajoavansa, kuten Reidar itse kuvaili suhdettaan jänkään: ”Olen menossa jängälle kuolemaan, vajoamaan salakavaliin hetteiköihin, nousen taas ylös kuusikkoon ja huomaan ettei se kuolema niin kummallista ollutkaan. Jänkä on minulle mystinen asia. Sieltä sädehtii valtava valo, milloin hyvä, milloin paha.”
Vakavista aiheista huolimatta Särestöniemi on maalauksissaan hyvin runollinen, kuten esimerkiksi teoksessa Koivujen hautausmaa (1976), jossa kuu luo lohduttavaa valoa pystyyn lahoamaan jätetyille koivuille. Arvottomina pidetyt Lapin koivut tuhottiin katerpillareilla, myrkyillä tai kaulaamalla eli katkaisemalla puu läheltä latvaa, jolloin se lahosi pystyyn. Metsät kaadettiin avohakkuina, minkä seurauksena syntyi ns. osaran aukioita.
Raju luonnon hyväksikäyttö ja piittaamattomuus siitä, millainen perintö jää tuleville sukupolville, suututti taiteilijaa: ”Tuommoinen mentaliteetti, että minun jälkeeni maailmanloppu, on rikollista. Se on rikos luontoa vastaan ja ympärille asuville monen miespolven ikävä.” Reidar oli hyvin suorapuheinen. Amerikkalaiset kollegat olivat kysyneet Reidarilta, mitä mieltä hän oli heidän maansa tulevaisuudesta. Reidar vastasi: ”Mie sanoin että teistä tullee kehitysmaa, tet istutta kohta jätekasojenne päälä; ja ku net sen kuuli niiltä hyppäsi hampurilaiset suusta.”
Lappilaisten elämä oli murroksessa 1960–1970-luvuilla, kun yhteiskunta modernisoitui. Koneellistumisen ja teollistumisen myötä perinteisiä elinkeinoja hävisi ja ihmiset joutuivat muuttamaan työn perässä Ruotsiin tai etelään. Voimalaitosten rakentamista perusteltiin energian saannilla ja työpaikoilla, vaikka rakentaminen ei luonut pysyviä uusia työpaikkoja. Luontoarvoja ja asukkaiden oikeuksia ei juurikaan huomioitu. Voimayhtiöt olivat aikanaan ostaneet jokivarsien asukkailta vesiosuudet maksamalla korvauksen vain ohivirtaavasta vedestä. Asukkaiden elämään tällä ei pitänyt olla merkittävää vaikutusta eikä heille kerrottu, että tavoitteena oli joen valjastaminen sähköntuotantoon.
Särestöniemi maalasi Ounasjoen suojelemisen puolesta useita Ounasjoki-aiheisia maalauksia. Teoksessa Ounasjoen aallot (1975) kuu osoittaa myötämielisyyttä valjastuksen uhan alla olevalle joelle. Ounasjoen vuodenkierto rytmitti taiteilijan elämää lapsuudesta lähtien; se oli pääkulkuväylä ja yksi elannon lähde mutta myös kuin veli tai ihminen, jonka ilmeitä hän joka päivä tarkkaili. Jäidenlähtö oli aina nähtävä ja se sattui usein hänen syntymäpäivänsä 14.5. tienoille. Joella oli myös parantava vaikutus. Sisarenpoika Veli Mäkitalo muisteli, että Reidar parani heti kihtivaivoistaan, kun sisälle kantautui jäiden lähdön ääni.
Rakentamissuunnitelmat saivat osakseen paljon kritiikkiä ja jokivarren asukkaat järjestäytyivät. Myös Reidar Särestöniemi osallistui Ounasjoki-liikkeeseen ja hänen oli tarkoitus olla kesällä 1981 järjestetyn Ounasjoki-soudun suojelija. Reidar kuitenkin kuoli toukokuussa 1981 ja hänen veljensä Anton Särestöniemi otti heinäkuun alussa soutajat vastaan Särestössä. Ounasjoki suojeltiin erityislailla vuonna 1983.
Taiteilija piti luonnonsuojelu -aihetta esillä myös Japanin näyttelyssään vuonna 1980. Tokiossa oli esillä teos On aika herätä (1979), jossa kolmen talviunesta heränneen karhunpennun katseista näkyy vetoomus luonnon puolesta. Näyttelyluettelon esipuheessa Reidar sanoi: ”On todella aika herätä ja antaa suuren luonnon elää tekemättä sille väkivaltaa.”
Museonjohtaja Anne Koskamo
Arkistolähteet ja tutkimuskirjallisuus:
Lehti- ja radiohaastattelut, Reidar Särestöniemen arkisto, Särestöniemi-museo
Ilvas Juha, Reidar Särestöniemen maailma, Oy Art Fennica Ab, Helsinki 2000. Polttila Brita, Reidar, Tammi, Helsinki 1985. Kenen Ounasjoki, WSOY, Porvoo 1981
Galleria: UHANALAINEN LUONTO
Taiteilija Reidar Särestöniemi kuvasi usein lähiympäristönsä luontoa ja eläimiä teoksissaan. Monet Reidarin käsittelemistä lajeista ovat nykyään uhanalaisia tai lähellä sitä. Tässä näyttelyssä on esillä muutamia esimerkkejä tänä päivänä uhanalaisista tai vaarantuneista lajeista, joita löytyy Reidarin tuotannosta. Mukana on myös pari myönteistä esimerkkiä lajeista, jotka ovat menestyneet.
__________________________________________________________
Matti Saanion valokuvia:
Ateljee: Tanssii Balin näkyjä – Reidar kotona ja maailmalla
Vanha Särestö: Koipinahoista rehukauraan – Särestö ja sen arkitunnelmia
Valokuvaaja Matti Saanio (1925-2006) tuli tunnetuksi 1950-luvulta alkaen Lapin ihmisten ja elämän kuvaajana. Saanio kuvasi Särestön väkeä vuonna 1963 Suomen Kuvalehdelle, jolloin ystävystyi Reidarin kanssa.
Saanio vieraili ja valokuvasi usein niin taiteilijaa kuin Särestön tavanomaista elämänkulkua 1960- ja 1970-luvuilla.